Pikkulegoista kaupunki. Jalaton poliisi muuttaa hissittömän kerrostalon katolle ja viisivuotiasta naurattaa. Se nauraa niin kuin lapset yleensä. Vilpittömästi, niin että se tarttuu. Sitten se yllättäen vakavoituu ja sanoo minun olevan hävytön.

Jalattomille nauraminen on todella rumaa.

Ja viisivuotias lähtee isovanhempiensa kanssa Itä-Suomeen ja kaksivuotias tulee kotiin eikä kukaan enää muista mitä sana rutiini tarkoittaa. Sunnuntait ovat sellaisia, satunnaisia kohtaamisia rappukäytävässä.

Se silmillään naurava poika tulee illaksi enkä osaa mennä nukkumaan. Puoli kolmelta herää Punatukkainen eikä halua enää nukkua. Se haluaa katsoa televisiota ja se haluaa aamiaiseksi kiwiä ja riisimuroja. Ja minä mietin miksi ennen pystyi valvomaan kellon ympäri mutta enää ei osaa. Ilman että väsymys tuntuu ohimoissa ja sormenpäissä. Sillä tavalla että avaa maitopurkin väärältä puolelta ja etsii tiskirättiä kenkätelineestä.

Viisitoista yli kuusi se on nukahtanut olohuoneen matolle enkä uskalla nostaa pinnasänkyynsä, ettei heräisi. Ja sitten sitä on ihan yksin ja valkoinen torkkupeitto on nukkaantunut eikä oikeastaan mikään tunnu olevan oikein.

Päämäärätöntä hapuilua. Kuin yrittäisi leikkiä sokkoleikkiä tyhjässä teollisuushallissa. Sillä on reikä villasukassa ja se pohtii mahtuuko elämä siniseen putkikassiin. Ehkä jonkun sellaisen, joka asuu tiskikaapissa tai uunin takana. Toiselta puolen tietä kuuluu auton varashälyttimen ääni ja se yrittää kurkottaa vahvistimen kaukosäätimen lipaston päältä.

Could a body close a mind out,
stitch a seam across the eye

Roisin Murphy laulaa niin, eikä sellaista olisi oikeastaan alunperinkään pitänyt kuunnella kovin alhaisella äänenvoimakkuudella. Vieressäni lattialla teemuki on houkutellut seurakseen pienen kärpäsen.

Kolme artikkelia työpöydällä odottavat kirjoittajaansa, enkä tunnu saavan niistä minkäänlaista otetta. Keitän uuden kupillisen teetä. Pitäköön kärpänen omansa. Deadlineen on viitisen tuntia ja minä pohdin ennakoimattoman maailmanlopun todennäköisyyttä.
Ja kärpäsiä.

Talvikin yllättää autoilijat. Joka vuosi.

Kisu Pikkukuuta nauratti. Hän oli pienempi kuin Hirviön villainen jalka, mutta siinä tuo jättiläinen ulvoi yksinäisenä ja peloissaan.

-Ulvotaanko yhdessä? kysyi Kisu Pikkukuu.
Hirviö katsoi kissaa hämmästyneenä. -Auttaako se?
-Auttaa, vakuutti Kisu Pikkukuu.


Huuhteluaine tuoksuu omenalta. Suunnilleen siltä, miltä geenimuunnellun teollisuusomenan kuvittelisi tuoksuvan. Kaksivuotiaan käteensä laittama muumilaastari hukkuu kosteiden pyykkien sekaan. Ehkä joku sattumalta löytää sen sukastaan ja ihmettelee sitten.

Vaaleansininen Muumipeikkolaastari oli viimeinen laatuaan ja tilalle täytyy laittaa keltainen. Sellainen, missä Nuuskamuikkunen pitää kiinni Myyn kädestä. Tytön mielestä minäkin saisin ottaa yhden, samanlaisen. Mutta aikuisena ei enää pidetä muumilaastaria, vaan niitä valkoisia jotka on itse leikattava sopivan kokoisiksi. Leikkaan ne aina vinoon, kerään lääkekaapin perälle vääränkokoisten laastareiden hautausmaata.

Eikä tämä ole edes alku.

Oikea alku on toisella välilehdellä, vanhassa osoitteessa - sellainen missä kerrotaan kuka on ja mistä piirteistä itsessään pitää tai ei pidä. Leikitään sitä leikkiä, missä vierustoverin selkään teipattuun paperiin kirjoitetaan adjektiiveja. Täällä on vain muumilaastareita ja parvekkeelle unohtuneita punaisia kumisaappaita.